Onko mulla edelleen OCD, vaikka ahdistus on poissa?

Saatan yhä toisinaan jumittua omiin ajatuksiini. Aivan kuin OCD:ssa jään miettimään samaa ajatusta pitkäksi aikaa - levy jää päälle ilman, että päädyn mihinkään järkevään lopputulokseen. Näin saattaa käydä etenkin huonosti nukuttujen yöunien jälkeen, kun aivot käyvät jo valmiiksi hitaalla.
Mielenkiintoista on kuitenkin, ettei tähän “jumiutumiseen” enää liity pelkoa tai ahdistusta.

Herääkin kysymys: Onko mulla edelleen OCD, vaikka ahdistusta ei enää samalla tavalla ilmene?

Olen oppinut, että on turvallista olla ruminoimatta

Nykyisin kun jään jumiin ajatuksiini, mulla on käytössä yksinkertainen mutta toimiva työkalu: suuntaan huomioni tekemiseen tai lähden liikkumaan.
Huomaan kyllä, että mieleni yrittää saada minut takaisin kelailun äärelle, mutta koska ahdistus ei enää liimaa minua siihen, pystyn päästämään irti.

Sama kuin kävellessäni kaupassa karkkihyllyn ohi pitkän sokerittoman jakson jälkeen:

Tekisi ehkä vähän mieli, mutta ei kuitenkaan enää niin paljon, että sortuisin.

Olen oppinut, että on turvallista olla lähtemättä mukaan looppiin, jota mieleni yrittää minulle syöttää.

Kaiken takana oli ylivirittynyt hermosto

Aina ei ole ollut näin. Vielä pari vuotta sitten olisin antanut mitä tahansa, jos joku olisi vienyt multa sen tukahduttavan ahdistuksen tunteen.

Olin silloin tilanteessa, jossa halusin irtaantua ajatuksistani, mutta se oli mahdotonta – ahdistus piti minua tiukassa otteessaan.

Lopulta ymmärsin, ettei ongelman ydin ollutkaan peloissani, joita mieleni kehitteli jatkuvalla syötöllä lisää, vaan hermostoni oli kroonisesti ylivirittynyt.

Ajatukseni olivat peilausta hermostoni sen hetkisestä tilasta, ja ratkaisu löytyikin hermoston rauhoittamisesta sekä kehon ja mielen yhteistyön vahvistamisesta.

Ahdistus ei asu yksin mielen, vaan ennen kaikkea kehon tasolla

On todettu, että aivot eivät yksinään pysty synnyttämään ahdistuksen tai mitään muutakaan tunnetta. Aivot toimivat eräänlaisena tulkkina: ne tekevät havaintoja ja arvioita ympäristöstä – menneisyyden kokemuksiimme perustuen – ja lähettävät viestejä kehoon.
Ahdistuksen syntyminen vaatii sympaattisen hermoston aktivoitumisen: sydän hakkaa, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät, ajatukset lähtevät laukalle. Kyseessä on taistele tai pakene -reaktio.

Usein toistuvat tai muulla tavoin sietokyvyn ylittävät kuormittavat kokemukset ohjelmoivat hermoston olemaan jatkuvasti varuillaan ja reagoimaan herkästi kaikkiin potentiaalisiin uhkiin. Näin mulle tapahtui jo lapsuudessani. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että hermostomme on plastinen eli muovautuva siinä missä aivotkin, ja kroonistuneenkin hätätilan voi sammuttaa.

Ensin täytyy vain saada OCD talutushihnaan

Toipumisen jälkeen aivoni toimivat edelleen osittain "vanhalla ohjelmistolla".

Tämän tiedostaminen on ollut tärkeää; unen, palautumisen ja yleisesti ottaen (aivojen) terveyttä tukevien arkirutiinien merkitys on korostunut. Näiden asioiden huomioiminen ei ole mulle enää vain yksi vaihtoehto muiden joukossa vaan edellytys sille, että pystyn toteuttamaan omannäköistä elämää ja nauttimaan siitä.

Olen nähnyt sekä itsessäni että muissa, kuinka OCD:hen taipuvan mielen ajattelu on hyvin moniulotteista ja syvällistä. Tilanteessa voi olla itse vaikeata nähdä tätä positiivista puolta, mikä sitten näyttäytyy jälkikäteen, kun OCD on “saatu talutushihnaan”, kuten totesi eräs valmennettavani valmennuksen päätyttyä. 🤗

Heitä kommentti tai laita viestiä jos sinulla heräsi tästä aiheesta ajatuksia!