Vapaudu loopista on taas täällä!

Heippa!

Päätin juuri tehdä comebacking tän blogisivuston/uutiskirjeen kanssa. 😁

Alkuun todettakoon, että blogini ei tule enää rajautumaan OCD-aiheiseksi. Näitä tekstejä ei ole viimeisen päälle hiottu tai mietitty vaan nämä ovat mun päiväkirjamerkintöjä. Annan syntyä sen mikä tahtoo syntyä.

Kutsu, josta luopuminen sattui

Siitä on nyt vuosi aikaa, kun aloitin auttamaan muita OCD:n kanssa kamppailevia valmennusteni kautta. Työ tuntui vahvasti omalta kutsumukselta, ja lopulta siitä luopuminen sai mut tuntemaan itseni täysin epäonnistuneeksi.

Miksi uuvuin, vaikka luulin olevani kunnossa?

Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt miksi valmennustyö uuvutti minut. En ollut vielä valmis auttamaan muita, koska en osannut kunnolla huolehtia itsestäni. Koska en tiedostanut omia rajojani, en osannut pitää niistä kiinni.

En tuolloin vielä oikeasti sisäistänyt mitä tarkoittaa, että auttaakseni muita veneessä olevia minun tulee ensin pukea pelastusliivit itseni päälle. Luulin, että olin täysin toipunut, koska OCD-oireet eivät enää vaivanneet. Sitä en kuitenkaan ottanut huomioon, että kaikki se mikä oireiden puhkeamiseen aikanaan oli johtanut oli pitkälti ennallaan.

Auttajan rooli ja näkymättömäksi kutistuminen

Olin edelleen se ”Auttaja”, joka laittoi muiden tarpeet omiensa edelle ja oli aina valmiina olemaan hyödyksi siellä, missä apua tai tukea kaivattiin. Minulla oli yhä paljon pelkoja mm. sosiaalisiin tilanteisiin liittyen. En osannut tulla näkyväksi omana itsenäni vaan muuntauduin sellaiseksi mitä ympäristöni milloinkin vaati. En tuonut esille mielipiteitä, joiden uskoin aiheuttavan konflikteja.

Sisälläni kalvoi jatkuva tunne huonommuudesta ja se sai mut pienentämään itseäni. Välttelemään tilanteita, jättämään asioita sanomatta, hiljentämään ääntäni ja pyytelemään anteeksi silloinkin kun mitään anteeksipyydettävää ei ollut. Näin jälkikäteen ajateltuna olin harjaantunut erittäin hyväksi muuttamaan itseni näkymättömäksi. Jotta en vaan olisi vaivaksi kellekään tai herättäisi muissa epämieluisia tunteita.

Kun keho lopulta tilttasi

Lopulta toisten huomiointi oman hyvinvoinnin ja tarpeiden kustannuksella uuvutti mut täysin. Viime kesän lopulla ajoin seinään ihan kunnolla. Ja enää haasteet eivät olleet vain henkisiä, vaan keho alkoi oireilla. Yölliset heräilyt, suolistohaasteet, kilpirauhasen vajaatoiminta, jatkuva aivosumu ja kehon palautuminen täysi nolla. Elämästä tuntui kadonneen kaikki värit ja keskityin selviytymään päivästä toiseen.

Vuosia jatkunut ylivireystila (ahdistuneisuus) oli syössyt mun hermoston lamautumiseen ikään kuin viiveellä, ilman että itse tiedostin asiaa. Ja tästä toivutaan edelleen.

Kauneutta kaiken keskellä

Tämän jälkeen on kuitenkin myös tapahtunut paljon odottamattomia, ihania ja kauniita asioita. Olen kokenut suurta ihmetystä elämästä ja ymmärrykseni kaikesta kokemastani ja sen tarkoituksellisuudesta on kasvanut aivan eksponentiaalisesti. Olisi ollut täysin inhimillistä ajautua syöksykierteeseen viime kesän tapahtumien myötä, mutta jostain sain riittävästi voimaa uskoa ja luottaa, hyväksyä tilanne niin kuin se oli. Ja niin vain asiat ovat järjestyneet paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Tästä kerron lisää myöhemmin!

Kirjoitan tätä itselleni

Tämä teksti on ennen kaikkea kirjoitettu mulle itselleni, mutta jos joku muukin hyötyy tästä niin olen kiitollinen. Heitänkin nyt ilmoille avunpyynnön (jäiks😅).

Jos tässä viestissä oli sulle jotain arvokasta tai haluaisit kysyä multa jotain, niin vastaa tähän viestiin. Kaikki kommentointi on arvokasta ja auttaa tässä itsereflektointi työssä.

Kiitos. ❤️

Lämmöllä,
Johanna